Turvallinen, turvallisempi, Ghana?

Heräsin joskus ennen kuutta, enkä saanut nukuttua kun alkoi kaikki vaihto jutut pyörimään päässä. Näin kirjoitin ihan ekassa postauksessa. Tänään heräsin taas ennen kuutta, koska alkoi kaikki paluu-asiat pyörimään päässä. Alkaa olla jollain tavalla levoton olo. Varmaan jotenkin alitajuisesti jännitän Suomeen palaamista.

On tosi outoa ajatella, että voin tulevaisuudessa kertoa ihmisille asuneeni kolme kuukautta Ghanassa. Tiedän, että oon lähdössä, mutta en kuitenkaan tiedä. Tiedän, että oon oppinut täällä paljon, mutta nyt olis vaikeeta mainita yhtäkään asiaa. Tiedän, että jään kaipaamaan täältä monia asioita, mutta nekin valkenee ehkä lopulta vasta Suomessa.

Vaikka Ghanassa on monet asiat eri tavalla kuin Suomessa ja täällä oli oltava hetki, ennen kuin pystyin kotoutumaan, niin väittäisin kuitenkin, ettei mulle tullut kunnollista kulttuurishokkia. Tai en tiedä, mikä mahdetaan laskea kulttuurishokiksi, mutta en koe, että mulle olis tullut sellaista. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että palaaminen on paljon vaikeampaa. Monesti sitä kuulee sanottavankin, että paluushokki on se pahempi.

Jotenkin yllätyin siitä, kuinka helppoa täällä asuminen loppujen lopuksi on. Totta kai on selvää, että me ollaan asuttu täällä "parempiosaisina". Ei ehkä olla nähty sitä elämää, jota suurin osa ghanalaisista elää. Juteltiin Sonjan kanssa kerran erään paikallisen kanssa, ja hän meille kertoikin siitä, kuinka väärä kuva saattaa tulla, jos vain oleilee Accrassa jossain paremmilla alueilla. Ei normaaliväestöllä ole varaa hienoon taloon tai autoon, ne on ne hyvätuloiset. Olisi ollut hyvä käydä jossain, missä olisi nähnyt vielä enemmän sitä todellista köyhyyttä. Ihan senkin vuoksi, ettei itse eläisi missään harhakuvassa.

Vaikka ihmisillä ei täällä välttämättä mene taloudellisesti yhtä hyvin kuin Suomessa, silti on asioita, joista ei tingitä. Yksi niistä on auttavaisuus. Ensin suhtauduin melko epäluuloisesti jokaiseen, joka tuli auttamaan. Ajattelin, että noniin, nyt se varmaan yrittää varastaa meiltä jotain tai sitten se haluaa vain hyötyä meistä, koska ollaan valkoisia. Mutta onneksi oon ihminen ja usein väärässä.

Ollaan kohdattu täällä monta kertaa puhdasta ystävällisyyttä ja ihanaa avuliaisuutta. Ollaan välillä oltu hukassa tai epävarmoja siitä, mihin trotroon pitäis nousta tai mistä sitä Mtn:ää saikaan ostettua ja aina on löytynyt joku auttamaan. Suomessa en muista kohdanneeni moista montaakaan kertaa. Taitaa olla yhden käden sormissa ne kerrat. Totta kai, aina pitää olla varuillaan ja muistaa järjen käyttö, kyllä täältä niitäkin löytyy, jotka on rahan perässä. Mutta sen olen huomannut, että ghanalaiset on todella auttavaisia, joskus myös ärsyttävyyteen asti, hehe. Tulevaisuudessa kyselen varmasti enemmän apua Suomessakin kadulla liikkuessani, jos en esimerkiksi löydä jotain paikkaa. Ehkä jopa ärsyttävyyteen asti.

Yksi asia, joka myös tulee olemaan ihan eri lailla Suomessa on kadulla käveleminen. Ihan sen takia, että Suomessa kadut ei ole yhtä täynnä ihmisiä. Siksi, että Suomessa ei soi musiikki kaduilla kävellessä. Siksi, että Suomessa olen yksi obroni muiden joukossa. Täällä on kyllä saanut tottua jatkuvaan huomioon. Olisi hauska tietää, montako kertaa olen reissun aikana kuullut sanan obroni. Tai montako kertaa mua on sihistetty tulemaan katsomaan jotain myytäviä tavaroita. Sitäkin on kuultu, että haluan valkoisen vaimon, kumpi teistä olis vapaana. Huomiota oon saanut miehiltä varmaan enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana. Yleensä se huomio on ihan asiallista, sanallista kiinnostuksen osoitusta. Kerran sattui vaan niin, että nojailin trotrossa ikkuna-aukoon ja joku mies käveli ikkunan luo ja ihan yllättäen puristi mua tissistä. Se oli ehkä se mun kulttuurishokki.

Yleisesti ottaen täällä on turvallista liikkua valoisaan aikaan. Pimeällä en ihan heti lähtis yksin minnekkään. Totta kai tavaroista kannattaa pitää enemmän huolta kuin Suomessa, mutta olin ihan yllättynyt siitä, kuinka turvalliseksi oon oloni tuntenut. Marketeilla ja muissa ihmisvilinöissä kannattaa tietty pitää laukusta kiinni koko ajan ja pimeän tultua välttää tiettyjä alueita. Mutta kertaakaan ei ole tullut tilannetta, että tuntisin oloni uhatuksi. Sekin voi olla, että olen sattunut liikkumaan hyvissä paikoissa ja hyvään aikaan. Yksi vapaaehtoinen täältä kertoi, että häneltä on varastettu parikin kertaa laukusta tavaraa Kaneshissa. Meitäkin varoiteltiin Kaneshista, mutta säästyttiin varkailta.

Tuskin meidänkään kodissa ihan turhaan on tälläiset turvatoimet

Ennen lähtöä eräs ihminen sanoi mulle, että varaudu siihen, että sun sydän jää Afrikkaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tänne tosiaan jää iso osa sydämestä. Kohta elän Suomessa sitä tavallista samaa elämää, jota elin ennen tänne tuloa. Mutta oon elänyt täällä hetken. Oon varmasti kasvanut ihmisenä, oppinut uutta ja saanut pitkäaikaisia ystäviä. Täällä on paljon hyvää, paljon ihania ihmisiä ja asioita, joita jään kaipaamaan niin paljon, että mun on suorastaan pakko tulla vielä takaisin.

<3: Silja

Lomalla masupöpö seurana

Lomailu alkoi pohjoisesta. Puntaroitiin vaihtoehtoja: mentäisiinkö 12 tunnin matka yöbussilla vai lentokoneella tunnissa? Puntarissa painoi myös turvallisuus, nimittäin yöbussilla matkustuksen riski oli suurempi presidentinvaalien vuoksi. Afrikkalaisista lentokoneista ja niiden luotettavuudesta voisi tietty jutella pitkäänkin, mutta kuultiin paikallisilta parista luotettavasta lentoyhtiöstä.

Yöbussi mietitytti ja koska meillä ei ollut ihan hirveästi aikaa "tuhlattavaksi", päädyttiin nopeampaan vaihtoehtoon, vaikka lennot oli tietysti paljon kalliimmat kuin bussi. Lennettiin Starbow-nimisellä yhtiöllä ja maksettiin meno-paluu lennosta 560 cediä per naama. Ei nyt mikään mahdoton hinta. Lento sujui tosi hyvin ja nopeasti, ei mitään valittamista.

Lennettiin siis Accrasta aikaisin aamulla Tamaleen, Ghanan pohjoiseen. Tamalessa vietettettiin muutama tunti Art centerissä shoppaillen ja sieltä lähdettiin taksilla kohti Mole National Parkia. Taksi matka kesti noin kaksi tuntia ja matkalla pysähdyttiin Ghanan vanhimmalla moskeijalla.

Moskeija 

Pohjois-Ghana on köyhempää ja kuumempaa aluetta, kuin maan eteläosa. Tällä hetkellä pohjoisessa on juuri kuivakausi, joten luonto ei ollut yhtä vihreää ja rehevää kuin etelässä. Pohjoisessa oli muutenkin eri tunnelma kuin etelässä. Siellä suurin osa ihmisistä on muslimeja, kun taas etelässä valtauskontona on kristinusko. Pohjoisessa kuulimme siis muslimien rukouskutsuja, joita etelässä ei olla kuultu.

Saavuttiin Moleen illansuussa. Vietiin tavarat huoneeseen ja suunnattiin syömään. Mole on ihan luonnonhelmassa, periaatteessa keskellä ei mitään. Sinne on rakenettu motelli, respa ja ravintola sekä ravintolan viereen uima-allas. Pöydistä saattoi ihailla avutuvaa maisemaa ja miettiä, että mitäköhän villipetoja siellä kuljeskelee.

Seuraavana päivänä nukuttiin paljon. Kummallakin taisi olla pientä väsymystä töistä ja reissaamisesta. Herättiin kuitenkin päiväunilta safarille. Molessa on mahdollisuus mennä kävelysafarille tai autosafarille. Koska meillä oli kaksi kokonaista päivää Molessa oleskeluun, päätimme tehdä molemmat aloittaen kävelystä.

Käveltiin safaritoimistoa kohti, eikä ehditty pitkällekkään, kun opas tuli vastaan ja sanoi, että meidän pitää mennä kiireesti jos halutaan nähdä elefantti. Lähdettiin siis oppaan perään ja joukoon liittyi monta muutakin. Porukalla lähdettiin talsimaan metsikköön, kaikilla toiveena nähdä norsu.

Reissu oli onnistunut: nähtiin kaksi norsua, toinen vilaukselta, mutta toista saatiin ihastella ihan läheltä. Olin superiloinen norsun näkemisestä! Olihan se ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä sellainen eläin luonnossa ja vielä ihan muutamien metrien etäisyydeltä.

Seuraavan päivän aamusafarille lähdettiin aikaisin, jo seitsemän pintaan. Saatiin kasaan porukka, niin että paikat täyttyi parista amerikkalaisesta, yhdestä etelä-amerikkalaisesta, ghanalaisesta ja meistä suomalaisista seikkailijoista. Bongattiin monia eläimiä: kolmea eri lajia apinoita, kahta lajia antilooppeja, oravia, villisikoja ja joitain lintujakin. Norsuja ei vain näkynyt. Juuri kun aikamme oli loppumassa, oppaallemme soitettiin, että norsuja oltiin nähty niiden juomapaikalla. Päätettiin maksaa vielä yksi lisätunti ja lähdettiin kohti juomapaikkaa.
Onneksi lähdettiin. Nähtiin vielä kolme norsua lisää.

Siellä me seistiin, joukko ihmisiä ihmettelemässä upeita eläimiä. Ja isoin niistä tuli lähemmäs ja ihmetteli meitä. Hieno kokemus.

Molesta lähdettiin maanantaina aamulla ja oltiin Accrassa illalla. Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä kohti Busuaa. Oltiin pakattu ja valmiina lähtöön. Tunnelmaa latisti ainoastaan huono olo. Puntaroitiin lähtemisen ja jäämisen välillä, ja lopulta päädyttiin lähtemään.

Ihan tiedoksi, jos on vähänkään huono olo, ei välttämättä ole paras ajatus lähteä pomppuiseen trotro kyytiin. Niinhän siinä sitten kävi, että ennen Cape Coastia meikäläinen otti oksennuspussin käyttöön. Päätettiin jäädä Cape Coastilla.

Luultavasti kyseessä oli ruokamyrkytys, koska pahoinvointi alkoi meillä ihan samaan aikaan ja kesti aikalailla yhtä pitkään. Oltiin lopulta Cape Coastilla kaksi yötä ja torstaina lähdettiin jatkamaan Busualle.

Busualla yövytään Alaska-nimisessä paikassa. Ihan kiva, rento paikka ja ihan meren vieressä. Täällä on saanut ottaa ihan rennosti, mikä onkin tehnyt hyvää. Ainut varjo lomailun yllä on aina välillä kiusaava huono olo.. Tänään taas jostain syystä tuli ruoan jälkeen oksennus. Toivon vaan, että lähtee tää masupöpö ennen lentokoneeseen astumista! (saa muistaa <3)

Muuten on kyllä hyvät fiilikset ja ajatukset alkaa olemaan jo kotiin pääsemisessä. Tää on ollut tosi hyvä ja monella tapaa huippu kokemus, mutta on kiva päästä kotiin. Siihen ei olekaan enää montaa päivää.. :)

<3: Silja

House of Grace

Torstaina oli viimeinen työpäivä House of Gracessa. Aika hurahti niin nopeasti, ettei ehtinyt kirjoitella kuulumisia siinä työpäivien päätteksi ja väsymys painoi myös aika kovaa, joten ei oikein ollut energiaakaan kirjoitella. Tässä siis seuraavaksi kuulumisia koulusta.

House of Grace on paljon pienempi koulu kuin Mampongin Demonstration school for the deaf. Tunnelma gracella on ehkä jollain tavalla hieman tiiviimpi ja kotoisempi, koska koululla on pieni piha ja yksi koulurakennus, jonka ympärillä kaikki tapahtuu. Nyt pihaan ollaan rakennettu toista taloa, jossa mekin pidettiin tunteja. Se on käyttökelpoinen, vaikkakin vielä kesken.

Tie koululle

Mentiin Sonjan kanssa joka aamu kouluun koulubussilla. Koulu sijaitsee reilun tunnin ajomatkan päässä meidän asuinseuduilta. Koulubussilla matka kesti kuitenkin kauemmin, koska bussi kiertää keräämässä lapsia pienempien teiden varsilta. Paluumatkassa saattoi kestää jopa yli kaksi tuntia, mutta ekan viikon jälkeen päätettiin mennä kotiin päin trotrolla, joten päästiin vähän nopeammin.

Koulubussissa oli ihan oma tunnelmansa

Maija ja Jussi oli ennen meitä opettanut yhtä luokkaa ja me jatkettiin samaa hommaa, kun vaihdettiin kouluja. Alun perin ei ollut tarkoituksena, että opetetaan, mutta näin jälkeen päin ajateltuna tuntuu siltä, että sekin oli hyvä kokea. Ei opetettu kaikkia aineita, esimerkiksi viittomakielen ja englannin hoitivat muut. Saatiin myös yleensä tukea ja apua muilta opettajilta, kun sitä pyydettiin, ettei meitä ihan oman onnemme nojaan jätetty.

Välillä päivät tuntui tosi raskailta, kun omat riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteet puski päälle. Oli kuitenkin  ihmeellistä tajuta se, että ollaan opittu ghanalaista viittomakieltä vasta pari kuukautta ja pystyttiin kommunikoimaan ja kertomaan asioita lapsille heidän omalla äidinkielellään.

On pakko myöntää, että usein oma kärsivällisyys ja voimavarat oli koetuksella. Siitä huolimatta oli ihana huomata, kuinka alun temppuilujen jälkeen lapset alkoi paremmin totella ja uskon, että saatiin luotua yhteys meidän luokan kanssa. Etenkin paria lasta meidän luokalta jää tosi kova ikävä, ja kaikissa oli tietenkin omat hauskat (ja vähemmän hauskat) puolensa. Parhaita hetkiä oli, kun tuntui siltä, että joku lapsista oppi jotain tai kun huomasi, että lapset osallistui tuntiin ja pystyttiin keskustelemaan. Näitä hetkiä ei ollut hirveän montaa, joten sitä rakkaampina ne jää mieleen.

<3

Olisi ollut kiva nähdä, miten kukin meidän luokalta oppii uutta ja kehittyy, mut kaiken pitää loppua aikanaan. Nyt me levätään ja lomaillaan, siitä lisää seuraavassa postauksessa!

<3: Silja

Luontoa ja historiaa

Viikonloppuna saatiin aimoannos kulttuuria, kun lähdettiin tutustumaan Kakumin kansallispuistoon ja Cape Coast castleen.

Lähdettiin matkaan lauantaina paljon myöhempään kuin alunperin oli tarkoitus. Meidän piti lähteä hyvissä ajoin, mutta uni vei voiton ja päästiin matkaan kympin jälkeen. Hypättiin Fordiin, eli trotroa hieman isompaan bussiin. Niitä sanotaan fordeiksi kuulemma sen takia, että ne on isompia ja yleensä Ford -merkkisiä.

Matkan Cape Coastiin pitisi kestää noin kaksi tuntia. Hah, en usko. Joka kerta meillä on mennyt kolme tuntia tai yli. Niin tälläkin kertaa istuttiin pomppivassa kyydissä yli kolme tuntia. Kun päästiin Cape Coastin lähelle tien varteen, tuli heti yksi taksikuski kyselemään, minne ollaan menossa. Hänen kanssaan tingattiin hinnasta (halvempi vaihtoehto, trotro, olisi myös ollut saatavilla, mutta vaikeammin) ja saimmekin laskettua hinnan 50 cediin, jonka suostuimme maksamaan. Mutta kun lähestyimme tämän taksikuskin autoa, se ei ollutkaan taksi, vaan aivan tavallisen näköinen auto ilman taksin tarroja, värejä ja kylttiä katolla. Paikalliset tuttumme oli sanoneet, ettei näihin "takseihin" kannatta mennä. Niinpä lähdettiin metsästämään uutta taksia, joka onneksi saatiinkin melko nopeasti samaiseen hintaan.

Kakum National Park on yksi hyvistä nähtävyyksistä Ghanassa. Kansallispuisto on sademetsässä (kai sitä siksi voi kutsua), eli siellä pääsee luonnonhelmaan, vaikka tie meneekin lähellä. Kakumissa on mahdollisuus nukkua yö puumajassa metsän keskellä. Melkein kaikki meidän porukasta oli käynyt kokeilemassa sitä ja päätettiin Sonjan kanssa tehdä sama, ötökkäkammosta huolimatta.

Puumajaan mahtuu yhteensä parikymmentä ihmistä nukkumaan ja opas on aina mukana. Meidän lisäksi yöksi jäi ainoastaan mukava oppaamme (Richard, käytetään tässä nimeä Riku) ja nuori mies Alankomaista. Puumajassa oli yksi iso aula ja kolme pienempää huonetta, joista sai valita missä nukkuu. Pienemmissä huoneissa oli hyttysverkot, joten päädyttiin Sonjan kanssa yhteen huoneeseen. Verkkoa avatessa Sonja sai ensimmäisen maistiasisen viidakosta, kun verkon sisässä oli lisko nukkumassa, onneksi oli Riku pelastamassa. Varoiteltiin poikia Sonjan kanssa, että kiljahduksia saattaa kuulua, kun eivät ötökät ole ihan parhaita kavereita kummallekaan, heh..

Suomessa on jännitävää kävellä pimeässä metsässä. Kun tiedostaa sen, että täällä vastassa voi olla kämmenen kokoinen hämähäkki, musta mamba tai ties mitä, tulee kävelystä paljon jännittävämpää. Meillä oli mahdollisuus ottaa yöpymisen lisäksi opastettu kierros myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Illan kierros olisi tiennyt pilkkopimeyttä, aamuinen taas heräilevän aamun hämärän. Varmaan arvaatte, ettei pimeä houkutellut tätä tyttöä.

Viidakko oli täynnä ääniä, suurimpana heinäsirkkojen siritys. Apinoitakin siellä on ja ne pitävät välillä mahdotonta meteliä, mutta meitä ne eivät oikeastaan häirinneet. Riku kertoi, että kuun kirkkaudesta johtuen osa eläimistä luulee, että on päivä, ja ne eivät elämöi yhtä äänekkäästi. Siltikään en nukkunut kovin hyvin. Äänet ja pieni pelko selässä kipittävästä hämähäkistä herättivät monta kertaa yön aikana. Sonja törmäsi myös hiireen, kun meni vielä ennen nukkumaan menoa hakemaan jotain laukusta.

Sain kuitenkin vähän nukuttua, ja aamulla olikin sitten herätys viiden jälkeen, kun puoli kuusi lähdettiin kävelemään metsän keskelle. Ensin käveltiin hiljaisuudessa pieni reitti purolle, jolta käännyttiin takaisin ja paluumatkalla Riku kertoi monesta kasvista mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Kun yllä olevan kuvan puuhun hakkaa reiän, alkaa puusta valumaan valkoista nestettä. Niin uskomatonta kuin se onkin, nestettä voi ottaa astiaan ja värjätä sillä valkoiset vaatteet punaisiksi ja mustiksi. Ghanassa hautajaisia juhlitaan perinteisesti kolme päivää ja hautajaisvärejäkin on kolme: punainen, musta ja valkoinen. Tämän puun avulla on saatu vaatteisiin kaikki hautajaisvärit. Ensin valkoinen neste muuttuu punaiseksi, sen jälkeen mustaksi. Kun siis paita on värjätty punaiseksi ja hautajaisten ensimmäinen päivä vietetty, tullaan uudelleen puulle, otetaan samasta kohdasta nestettä ja värjätään paita mustaksi. Kun toinenkin päivä hautajaisista on mennyt, tullaan jälleen puulle ja saadaan vielä nestettä, jonka avulla saadaan paita jälleen valkoiseksi. Pesemällä väri ei kuulemma lähde vaatteista.

Kierroksen jälkeen haettiin tavarat puumajasta ja suunnattiin Sonjan kanssa riippusilta kävelylle (canopy walking). Sillat oli rakennettu korkealle ja ne kulkivat puusta toiseen metsän yläpuolella. Kävelimme noin seitsemällä heiluvalla sillalla, ja kyllähän siinä väkisinkin tuli mieleen, että mitä jos tämä hajoaisi. Oli kuitenkin kiva kokemus ja suosittelen kaikille, jotka kestää korkeita paikkoja.

Riku kertoi meille, että metsä on täynnä eläimiä, myös norsuja, mutta niitä näkee harvoin, koska ne pysyttelevät hyvin piilossa. Jos on onnea, voi nähdä apinan, mutta meitä onni ei valitettavasti suosinut.

Riippusillalla kävelemisen jälkeen päivä ei ollut vielä pitkällä, olimmehan heränneet niin aikaisin. Seuraavaksi lähdettiinkin kohti Cape Coastia ja linnaa. Cape Coast on joskus ollut Ghanan pääkaupunki ja se onkin jollain tavalla oikein soma paikka. (Pst, Viikonlopusta häissä ja Cape Coastilla voitte lukea postauksesta nimeltä häähumua ja aaltojen pauhinaa). Kaupunki tuntuu myös olevan täynnä historiaa, merkittävämpänä osana kaksi linnaa: Elmiina castle ja Cape Coast castle.

Meillä oli aikaa vain toiseen linnaan ja meille oltiin kehuttu, että opaskierros Cape Coastin linnassa on ehkä hitusen mielenkiintoisempi, joten päätimme mennä sinne. Linna on vakuuttavan näköinen, valkoinen, iso rakennus ihan rannan lähellä. Sen tarkoitusperät eivät vain ole olleet yhtä hohdokkaat.

Meille oltiin suositeltu myös yhtä tiettyä opasta, jonka sitten onneksi saimmekin. Hän oli oikein asiansa osaava ja osasi kertoa mielenkiintoisesti ja myös selkeästi linnan historiasta.

Mikä sitten tekee kauniista linnasta niin epämiellyttävän? Orjakauppa. Linnassa on aikoinaan pidetty ja kaupattu orjia. Oli järkyttävää kuulla, kuinka montaa ihmistä on pidetty yhdessä tilassa, johon ainoa ilma- ja valoreikä ovat olleet kolme pientä ikkunaa. Aina ilmaa ja valoa ei ole edes tullut. Orjat ovat olleet kahleissa, omien eritteidensä peitossa hämärissä ja kuumissa huoneissa samalla kun englantilainen kuvernööri on nauttinut yksin isommista huoneista, isoista ikkunoista ja merimaisemista. Orjat saivat kerran päivässä ruokakorin, josta piti taistella. Heikoimmat jäivät ilman ruokaa.

Tiloja, joissa miesorjia pidettiin.

Ylimmässä kerroksessa käytiin kauppaa orjista.

Orjia kaupattiin halvalla hinnalla. Kauppoja ei tehty rahalla, vaan vaihtokauppa-systeemillä. Naisorjasta saatettiin vaihtokaupassa antaa pari mekkoa, peili ja ehkä joku ruokatarvike. Usein orjan uusi omistaja halusi merkitä omaisuutensa, joten orjat polttomerkattiin, niin kauheaa kuin se onkin.

Paljon muutakin liittyy linnaan ja koko sen historiaan. On todella vaikea ymmärtää, mikä saa ihmiset käyttäytymään niin epäinhimillisellä tavalla. Vaikka välillä oli vaikea kuunnella, mitä orjat ovat joutuneet kärsimään, oli linna ehdottomasti koettava.

Linnan jälkeen mentiin vielä syömään paikallisen kaverin kanssa ja istuskeltiin rannalla kaikessa rauhassa, ennen kuin aloitettiin puuduttava paluumatka. Eikä siinä taaskaan mennyt kahta tuntia, ehei, vaan kolme ja puoli. Jos joku pääsee trotrolla Accrasta Cape Coastiin tai Cape Coastilta Accraan kahdessa tunnissa, niin kertokaa.

Oli tosi hyvä viikonloppu, paikoitellen rankka, mutta todellakin kokemisen arvoinen.

<3: Silja

Koulusta toiseen

Viikko sitten oli tosi haikeat fiilikset, kun lähdettiin Mampongista. Ei siis muutettu sunnuntaina, vaan siirrettiin muutto maanantaille, koska House of Gracessa oli vapaa päivä, joten ei oltais menty kouluun kuitenkaan.

Oli vaikea maanantai. Heti aamusta asti meillä molemmilla oli tosi herkkä olo. Päivä oli aika kiireinen, kun käytiin vielä meidän koti-luokassa, järjesteltiin kummilapsi-asiaa, pakattiin, siivottiin ja lähdettiin vielä läksiäis-lounaalle rehtorin kanssa. Silti tuntui siltä, että lähtö tuli ihan liian nopeasti, eikä ehtiny kunnolla sanoa heippoja kaikille, joille olis halunnu.

Kummilapsi-asia oli sellainen, että oltiin Sonjan kanssa kyselty rehtorilta, olisiko mahdollista saada koulusta kummilapset, joita voisi tukea tulevaisuudessa rahallisesti. Niin meille sitten järjestyi mahdollisuus saada kummilapset ja saimmekin itse ehdottaa, kenet haluaisimme. Molempien valinta oli rehtorin ja hänen assistenttinsa mielestä oikein sopiva, joten meni tosi kivasti ja nyt meillä molemmilla on kummilapset, joihin olemme päässeet vähän tutustumaankin. Sonjalla on kummityttö ja mulla kummipoika.

Tippa linssissä istuimme autossa kohti Accraa. Pääsimme kotiovelle asti Mampongin koulubussin kuljettajan kyydillä, mikä oli tosi mukavaa. Totta kai molemmissa paikoissa on sekä hyviä että huonoja puolia, mutta jotenkin onnistuin tekemään Mampongista kodin.

Accrassa on paljon kuumempi kuin Mampongissa. Mampong on vuorilla, joten siellä ilma on viileämpi ja hyttysiä vähemmän. Accran hyvä puoli on, että kauppoja on enemmän, joten kaikki on helpommin saatavilla. Täällä on myös vähemmän torakoita (Mampongissa meiltä löytyi loppujen lopuksi yhteensä kuusi), sähkökatkoja on vähemmän ja vesi tulee paremmin.

Kaikista näistä hyvistä puolista huolimatta olisi mukava olla Mampongissa. Kaipaan sitä vehreää ympäristöä ja yhteisöä, sitä koulun aluetta jossa asuimme. Olemme nyt olleet viikon House of Gracessa ja vaikka alku onkin sujunut ihan kivasti, niin meillä on pitempi koulumatka ja hieman raskaampaa työtä, minkä takia on väsyneempi olo. On hyvä kokea kumpikin paikka, mutta toivon, että tämä loppu aika ei mene ihan nuutuneessa olotilassa. Eiköhän tää kuitenkin tästä! Kohta onkin enää kuukausi jäljellä, ennen kuin alkaa paluumatka Suomea kohti. Tsemppiä sinne pakkasiin!

<3: Silja

Team red

Meillä oli koulussa keskiviikkona, torstaina ja perjantaina sporttipäivä. Koulun oppilaat on jaettu neljään porukkaan ja jokaisella ryhmällä on oma värinsä: punainen, sininen, vihreä ja keltainen. Meidät Sonjan kanssa arvottiin myös ryhmiin. Mä päädyin punaisten tiimiin ja Sonja sinisten.

Keskiviikkona oli aamulla vähä hämmentynyt fiilis (niinkuin täällä usein on), kun ei oikein tiedetty mitä tapahtuu. Siinä sitä sitten taas odoteltiin urheilujen alkamista. Täällä odotteluun on kyllä jo ihan tottunut. Aina odotellaan. Ruokaa, tunnin alkua, trotron lähtöä, milloin mitäkin. Tekee ihan hyvää suomalaiselle, joka on tottunut siihen että kaikki tapahtuu nopeasti, jos ei heti niin ainakin ajallaan.

Koulun jalkapallokenttä laitettiin kuntoon aiemmin viikolla. Kenttään hakattiin juoksuradat ja merkittiin rajojen reunat. Kentän yhteen sivuun tehtiin myös pituushyppypaikka. Keskiviikkona, kisailun jo melkein alkaessa, jokaiselle värille laitettiin pystyyn oma "teltta", jonka alle kannettiin penkkejä. Siellä saivat istua tiimin jäsenet, jotka eivät sillä hetkellä olleet urheilemassa sekä muut porukkaan kuuluvat. Siellä sitä sitten istuttiin ja katseltiin muun muassa juoksua ja jalkapalloa.

Ilmassa oli todellista urheilukisan tuntua. Oli hieno fiilis, kun omaan joukkueeseen kuuluva urheilija voitti ja koko punainen tiimi repesi liitoksistaan hurraamaan voittajalle.

Päiväänkin mahtui aika paljon odottelua, eivätkä pienimmät lapset jaksaneet kunnolla keskittyä kisojen seuraamiseen. Niinpä siinä samalla ehdittiin tutustua selfieiden ja Snapchatin ihmeellisiin maailmoihin. Vanhemmat oppilaat otti välillä itse videoita ja kuvia mun puhelimella ja kaikki halusi vuorotellen poseerata.

Mun ihokin tuli kunnolla tutkittua. En tiedä moneenko "mikä tää on" -kysymykseen mahdoin vastata, kun mun käsistä löytyi aina joku uusi näppy tai luomi. Hiukset sai monta kampausta ja aurinkolasit oli hitti. Siitäkin saatiin tappelu aikaan, että kuka saa pitää mun vesipulloa. Ihan mahottomia tapauksia välillä nää lapsoset.

Jalkapallon ja Juoksujen lisäksi kisattiin myös käsipallossa ja lentopallossa. Voi olla että perjantantaina oli vielä muitakin lajeja, mutta lähdettiin Sonjan kanssa hoitamaan viisumi-asioita Accraan, joten meiltä jäi viimeinen kisapäivä näkemättä. Tänään (lauantaina) oltiinkin suomalaisten kesken Art center -nimisessä paikassa, voisin ehkä kirjoittaa siitä tässä joku päivä enemmän.

Maanantaina alkaa viimeinen viikko Mampongissa, sitten muutetaan Accraan ja siirrytään House of Graceen. Tosi haikea fiilis tällä hetkellä, kun joutuu sanomaan heipat kaikille Mampongin lapsille ja nuorille.. Toivottavasti ehdittäisiin vielä käymään siellä ennen Suomeen paluuta.

<3: Silja

Länsimaalainen ylellisyys

Nyt kun täällä on tullut vietettyä jo hieman yli kuukauden päivät, voin kai rehellisesti kertoa muutamia asioita, joita ylellisestä elämästäni kaipaan.

Ruokaa. Sitä kaipaan niinkin paljon, että kirjoitin aiheesta oman tekstin tässä joku aika sitten. Pakko myöntää, että oon jo miettinyt, mitä haluan palattuani syödä Suomessa, heh.

Puhtautta. Ihan sitä puhtauden tunnetta. Sitä, ettei ole koko ajan hiekkaa jalkapohjissa ja hikikarpaloita otsalla. Ikävä on myös ympäristön puhtautta ja roskattomuutta.

Ötökättömyyttä (on kai se sana?) Tai sitä, ettei ne ötökät, mitä Suomessa on, oo mitenkään kovin isoja, ne ei heti valtaa pöydälle unohtunutta keksipakettia eikä niiden takia tarvii nukkua verkon alla. Moskiittoverkossa on tietysti omanlaistaan tunnelmaakin.

Meidän prinsessavuoteet ekasta, väliaikaisesta, Mampongin kodista. 

Vettä. Vettä, jota voi juoda hanasta ja vettä jota myös tulee sieltä hanasta. Sitä, että voi mennä suihkuun miettimättä, että tuleekohan vettä vai ei.

Ymmärrystä. Kaipaan sitä, että ymmärtää ihmisten puhetta vaivattomasti ja että mua ymmärretään. Onneksi tässä alkaa hiljalleen tottua tähän afrikkalaiseen aksenttiin ja viittomakielikin alkaa koko ajan sujumaan paremmin.

Nettiä. Kyllä. Hävettää myöntää, mitä nykyaika tekee ihmiselle, mutta sitäkin kaipaan: toimivaa nettiä, jonka lataamista ei tarvitse miettiä. Totta kai netistä poissa oleminen tekee myös hyvää ja on todella tarpeellista, mutta silloin, kun pitäisi oikeasti hoitaa joku asia tai olla ihmisiin yhteydessä, toivoisi netin toimivan.

Kaiken tämän ylellisyyden kaipauksesta huolimatta, alkaa elämään täällä tottua ja vielä on onneksi kaksi kuukautta jäljellä. Alkaa jo kauhistuttaa se, kuinka nopeasti loppu aika varmasti tulee menemään. Nyt jo tiedän, että täältäkin jää kaipaamaan monia asioita.

Jottei elämästä täällä pääsisi tulemaan liian tylsää ja arkista, vietimme eilen viisi tuntia hotelli Hillburin uima-altaalla. Siinä olikin sitä kaivattua luksusta, todellista ylellisyyttä, jota ei varmasti Suomessa pääsisi samanlaisissa maisemissa kokemaan.

Välillä on outoa ajatella, että me oikeasti asutaan täällä. Arki alkaa tuntumaan arjelta. Silti ollaan turisteja, joilla on vielä paljon nähtävää ja ihmeteltävää.

<3: Silja